Kahvista ja ei sitten oikeastaan mistään järkevästä

Lepäilyn jälkeinen työpäivä käynnistyi hyvin.

"No niin, tarvitsisimme tällaisia XY2YBLYÖRGH-koodareita määräaikaiseen projektiin, jonka kestosta ei ole varmuutta ja palkkataso huono. Kokemusta vastaavista tehtävistä heillä pitäisi olla useampi vuosi. Saanko listan ehdokkaista huomiseksi?"

Nyt tarvitaan pannullinen vahvaa kahvia.

No mutta, tässähän tuli kuin tilauksesta hakemus portugalilaiselta kokeneelta koodarilta, joka on valmis vaihtamaan paikkakuntaa ja määräaikainenkin työ kelpaa mainiosti!

"Ei mitään mutiksia! Meille kelpaavat vain kunnolliset suomalaiset työntekijät!" ärjäisi asiakas tai oikeastaan ei ärjäissyt vaan luin toimeksiannon uudelleen suurennuslasi kädessä. Suomen kansalainen. Joo-o, niinhän siihen oli präntätty. Jokohan se kahvi olisi valmista, haenpa.

Eilen ajattelin taas lempielokuvaani Fight Clubia ja erityisesti seuraavaa repliikkiä:

The things you own end up owning you.

Nuorempana hain duunia, jossa oli mahdollisuus yrittäjyyteen. Olin vähän hämmästynyt, että pääsin haastatteluun sellaisena untuvikkona ilman minkäänlaista kokemusta mistään. Toimitusjohtaja kertoi haastattelussa, että hän ei mielellään palkannut liian kokeneita ihmisiä, koska heillä oli vähemmän henkilökohtaista riskinottokykyä.

"Omaisuuden kertyessä syntyy myös pelko sen menettämisestä", hän sanoi.

Kuulostipa tutulta. Durdenismia?

It's only after you've lost everything that you're free to do anything.

On totta, että mikäli nyt asuisin velattomana pienessä vuokrayksiössä minimalistinen määrä tavaroita ja muuta skeidaa ympärilläni ei minun tarvitsisi säätää ja murehtia asioita, joita säädän ja murehdin nyt. Mutta olisiko minulla toisenlaisilla valinnoilla vain erilaiset murheet koettavana? Vaihtamalla paikkakuntaa, työtä, kavereita, harrastuksia ja muuta perussettiä en silti saisi vaihdettua suhtautumistapaani asioihin. Saisin kyllä hetkeksi muuta ajateltavaa, kunnes taas löytäisin itseni jostain tilanteesta kyrpä otsassa miettimässä mitkä valinnat onnellistuttaisivat minut. (Tosin tämä nyt kuulostaa siltä ikään kuin minulla olisi jotain menetettävää omaisuutta, vaikka oikeasti olen vain sullonut itseni jonnekin byrokratiamappiin velkakirjojen väliin.)

Jaahas, löysin koodarin, mutta palkkatoive on yli kaksinkertainen tarjottuun nähden. Kuinkahan paljon tässä on neuvotteluvaraa, hmm?

You have a kind of sick desperation in your laugh.

Haluaisin käyttää aikani ja energiani sellaiseen, mikä minusta tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä enkä poukkoilla tyhjänpäiväisten asioiden perässa ja ryntäillä sammuttamassa tulipaloja. Olosuhteet ovat mitä ovat, mutta miten sitä omaa suhtautumista muutetaan? Tarkastelemalla asioita laajemmassa perspektiivissä ei mikään ikävä tapahtuma tunnu merkittävältä, mutta jotenkin en meinaa saada sitä perspektiiviä tuotua päivittäiseen elämääni, jolle mitättömät sivuseikat luovat puitteet ja mittakaavan. Olen kiertänyt jo pitkään samaa kehää ja keskittynyt vääriin asioihin. Failure.

No nyt löysin yhden sopivalta vaikuttavan tyypin, tosin kokemusta on vähemmän kuin toivottiin. Soitankin hänelle, onhan tämäkin jo edistystä. Sitten keitän uutta kahvia, sillä ahneet kollegani ovat jo käyneet tyhjentämässä pannun.

Stressissä on toki yksi hyväkin puoli:

-8 kg.