Entisaikaan työnhaussa ärsytti erityisesti se, että työnantajat eivät vaivautuneet useinkaan vastaamaan hakijan hakukirjeeseen. Kuntien ja valtion työpaikoista tuli toki vakiona hylkäyskirje, mutta yksityisellä puolella sai elää epätietoisuudessa, onko valinta tehty ja mitkä seikat valintaan tällä kertaa ratkaisevasti vaikuttivat. Fiksut työnantajat toki tajusivat huolehtia viestinnästä oikeaoppisesti ja joidenkin käytäntöön kuului informoida myös valinnan aikataulusta. Nämä työnantajat olivat kuitenkin valitettavan harvassa.
Nykyisessä työnhaussani olen huomannut, että ajat ovat todellakin muuttuneet ja yritykset ovat panostaneet entistä enemmän viestintään. Näin on ainakin käynyt kaikkien minun tekemieni hakemusten suhteen. Esimerkkinä voin mainita erään it-firman, jossa kävin haastattelussa pari viikkoa sitten.
Haastattelun jälkeen rekrytointikonsultti lähetti minulle sähköpostin, jossa kerrottiin, että paikkaan oli valittu toinen sekä hieman perusteluja ratkaisulle. Sen jälkeen hän myös soitti minulle kysyäkseen, olinko saanut hänen meilinsä ja perustellakseen valituksi tulemattomuuttani vielä lisää. Parin päivän päästä sain myös yrityksen tj:ltä meilin, jossa hän kertoi minun olleen erinomainen hakija, mutta päätyneensä tällä kertaa toisen henkilön valitsemiseen. Hän kertoi olevansa varma, että näin hyvän hakijan ura jatkuisi menestyksellä jonkin toisen yrityksen palveluksessa.
Mielikuvitukseni kehitti tätä ensiluokkaista viestintää vielä hieman pidemmälle. Jatkokertomuksessa sain lisäksi etanapostissa asiallisen, toimitusjohtajan allekirjoituksella varustetun kohteliaan hylkäyskirjeen. Seuraavan päivän Aamulehteä selaillessani huomioni kiinnittyi ilmoituksia-palstaan; siellähän nimitysuutisten seassa oli myös tiedote minun hylätyksi tulemisestani!
Mahdollisia tv- ja radiokampanjoita en ehtinyt seuraamaan, mutta eräänä arkiaamuna kauppaan lähtiessäni satuin kuulemaan yläilmoista ääntä ja toden totta: Pitts Special -mallinen taitolentokonehan siellä kaarteli ja Sorsapuiston talon kohdalla tiputti 5000 lentolehtistä maahan. Poimin niistä yhden ja luin tavattoman kohteliaan tekstin, jossa kerrottiin kuinka Neiti P. (nimi muutettu) ei tällä kertaa tullut valituksi kansainvälisen markkinoinnin avainhenkilön tehtävään. Seuraavaksi koneen perästä alkoi suihkuta savua ja taitavasti kaarrellen kone muodosti taivaalle seuraavanlaisen tekstin:
Valitettavasti Neiti P. ei tällä kertaa tullut valituksi yrityksemme palvelukseen. Terveisin Yritys Oy:n väki!
Ennen poislähtöään kone kiepautti vielä muutaman taidokkaan silmukan muodostaen firman logon taivaalle.
"Kuinka huomaavaista", mietin mielessäni ja taittelin lentolehtisen varovasti taskuuni. Kaupasta ostin limsaa ja valmista Knorrin tomaatti-mascarponekeittoa.
Ajat ovat tosiaan muuttuneet. Yritykset ovat sisäistäneet sen faktan, että kohtelemalla yliolkaisesti työnhakijoitaan he samalla kohtelevat yliolkaisesti potentiaalisia tai jo olemassaolevia asiakkaitaan. Tämän vuok
nap, nap, nap
...hetkinen, minun täytyy nyt keskeyttää bloggaaminen, sillä ikkunaani naputetaan. Se näyttäisi olevan jonkinlainen kirjekyyhky.
sunnuntaina 17. helmikuuta 2008
lauantaina 16. helmikuuta 2008
Ihanan pakkaspäivän PMS-päivitys
"Miksi et päivitä enää blogiasi?" Antsa kysyi minulta joskus viime viikolla ja pari muutakin on ehtinyt samaa jo ihmetellä.
"Päivitän kyllä sitten, kun minulla on taas jotain sanottavaa", vastasin.
Mitä ihmeen blogattavaa minulla olisi, kun en tee muuta, kuin syön, nukun ja katson aivottomia tv-sarjoja? Lukeminenkin on jäänyt vähemmälle, tosin viime viikolla ostin kyllä uusia ihania kirjoja, mm. uuden Patricia Cornwellin, Mustan raamatun (joka sisältää myös grimoireja), Dalai Laman Maailmankaikkeus atomissa sekä Hemingwayn Vanhus ja meri -teoksen. Ostin myös leffatietokirjan, josta opin mm. sellaisen mielenkiintoisen trivian, että El Mariachi -elokuvan budjetti oli vain 9000 dollaria. Muita mielenkiintoisia trivioita suosittelen lukemaan täältä. Uutena harrastuksena olen löytänyt punkkien repimisen kissoistani - nyt tosin niistäkin on päästy toivottavasti eroon Frontline-suihkeen avulla. Kop, kop. En keksi muuta, mistä ne olisivat voineet tulla, kuin että yksi samassa kommuunissa asusteleva tyyppi on tuonut niitä työpaikaltaan, missä hän mm. pesee sairaalapyykkiä.
Kävin muutamassa työhaastattelussa. Sinänsä hyvä, että olen päässyt haastatteluun lähes jokaisesta hakemastani työstä, mutta ikävä kyllä olen suoriutunut niistä toistaiseksi huonolla menestyksellä: olen jäänyt ikuiseksi kakkoseksi ja menettänyt jatkuvasti paikan kokeneemmalle kandidaatille. Viimeisin haastis meni taas lupaavasti: konsultti sanoi suoraan pitävänsä minua pätevimpänä hakijana ja pääseväni jatkohaastikseen. Päätin juhlistaa tätä ravintolassa lasillisella viiniä ystäväni Jussin kanssa. Noh, yksi viinilasi johti toiseen ja lopulta olimme kolunneet kolme baaria ja melko monta drinkkiä hilpeän keskustelun lomassa. Viimeisimmässä baarissa törmäsimme liutaan hänen opiskelukavereitaan, joiden seura sai minut lopulta lähtemään kotiin jopa ennen valomerkkiä. Kyseisessä ravintolassa opiskelijat saavat oluen alennuksella, kunhan tiskillä vilauttaa opiskelijakorttiaan. Filosofian opiskelijoille tämä ei kuitenkaan riitä, vaan olutta ostaessa pitää toki julistaa kovaäänisesti, että me olemme filosofian opiskelijoita. Ei siis mitä tahansa opiskelijoita, vaan säkenöivän älykkäitä ja syvällisiä ajattelijoita, jotka ovat saapuneet boheemiin pikkupubiin jakamaan viisauttaan oluttuopillisen äärellä. En tiedä, saako siitä jonkin erikoisalennuksen tai esimerkiksi pinssin, mutta ainakin sen mainitseminen toistuvasti oli tärkeää. (Tai mistä minä tiedän, ehkä muutkin opiskelijat mainitsevat ääni ylpeydestä värähdellen olevansa esimerkiksi levyseppä-hitsaajaopiskelijoita tai LVI-asentajalinjalla.)
Seuraavaksi ajauduinkin säkenöivän älykkääseen, puolentoista tunnin mittaiseen keskusteluun, jonka kulkua en enää kovin tarkkaan muista, mutta siinä käsiteltiin Miltonin Paradise Lostia ja paistinlastan olemusta. Jossain vaiheessa ennen valomerkkiä lähdin kaverini kanssa kotiin katsomaan dvd:ltä Stallonen Cobran ja kumoamaan vielä vajaan pullollisen viiniä.
Seuraavana aamuna löysin ne punkit. Listalla asioita, joita en tykkää tehdä (varsinkaan krapulassa), punkkien poisto on sijalla kuusi tai seitsemän. Toisaalta iljettävien pikku öttiäisten irrottaminen rakkaan lemmikkini nahkasta vei ainakin hetkeksi ajatukset muualle jysivästä päänsärystä.
Edellinen päänsärkyni oli kyllä huomattavasti pahempi. Reilu viikko sitten kävin Miljan synttäreillä ja onnistuin hankkimaan punaviinistä migreenin. Olla humalassa ja kärsiä migreenistä samalla on vain hiukan kamalampaa kuin olla krapulassa ja kärsiä migreenistä. Varoitus: humalainen migreenipotilas saattaa vaarantaa terveytesi! Hän voi helposti äityä esim. heittelemään kengillä nukkumassa olevaa alivuokralaistaan, jonka ainoa rikos on syyllistyä siihen, ettei omista särkylääkettä silloin, kun vuokraemäntä sitä kipeästi kaipaa.
Se oli myös ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun itkin kivusta. Muuten olen kyllä ollut sentimentaalinen ja itkenyt aika usein; viimeksi pari päivää sitten Desperate Housewivesia katsoessani. Tänäänkin olisin pillahtanut katkeraan itkuun, elleivät Lynetten lapset olisivat selvinneet hengissä hurrikaanin raadeltua koko kaupungin. Onneksi käsikirjoittajien lakko loppui jo, ja tyypit ovat palanneet sorvin ääreen vääntämään lisää DH:n kaltaista ajankulua työttömille ihmisille.
Tämän ihanan pakkaspäivän ohjelmassa minulla on chicken wingsejä tulisella kastikkeella, dippailtavia vihanneksia, sauna ja elokuva. Odottelen tässä myös henkeäni pidätellen kuukautisten alkamista.
PS: Ai niin, ne tuupparit. Menihän ne ihan mukavasti, mitään ei rikottu, kukaan ei haastanut riitaa ja yksikään ei tietääkseni loukannut itseään. Meillehän piti tulla oma kokki tekemään tuparisapuskoja, mutta kolmen jälkeen hänelle soiteltuamme ja kummasteltuamme hänen viipymistään, saimme kuulla kokkimme olevan wc:ssä oksentamassa rankan yön jäljiltä. Noh, tuli hän sentään myöhemmin tekemään boolia Soda Streamilla kohtuullisen huonovointisen näköisenä. Alkoholia olikin ihan riittävästi tarjolla, mutta siitä huolimatta joku oli hörpännyt myös mansikanmakuiset liukuvoiteet kitaansa. Mikä teitä ihmisiä oikein vaivaa?
"Päivitän kyllä sitten, kun minulla on taas jotain sanottavaa", vastasin.
Mitä ihmeen blogattavaa minulla olisi, kun en tee muuta, kuin syön, nukun ja katson aivottomia tv-sarjoja? Lukeminenkin on jäänyt vähemmälle, tosin viime viikolla ostin kyllä uusia ihania kirjoja, mm. uuden Patricia Cornwellin, Mustan raamatun (joka sisältää myös grimoireja), Dalai Laman Maailmankaikkeus atomissa sekä Hemingwayn Vanhus ja meri -teoksen. Ostin myös leffatietokirjan, josta opin mm. sellaisen mielenkiintoisen trivian, että El Mariachi -elokuvan budjetti oli vain 9000 dollaria. Muita mielenkiintoisia trivioita suosittelen lukemaan täältä. Uutena harrastuksena olen löytänyt punkkien repimisen kissoistani - nyt tosin niistäkin on päästy toivottavasti eroon Frontline-suihkeen avulla. Kop, kop. En keksi muuta, mistä ne olisivat voineet tulla, kuin että yksi samassa kommuunissa asusteleva tyyppi on tuonut niitä työpaikaltaan, missä hän mm. pesee sairaalapyykkiä.
Kävin muutamassa työhaastattelussa. Sinänsä hyvä, että olen päässyt haastatteluun lähes jokaisesta hakemastani työstä, mutta ikävä kyllä olen suoriutunut niistä toistaiseksi huonolla menestyksellä: olen jäänyt ikuiseksi kakkoseksi ja menettänyt jatkuvasti paikan kokeneemmalle kandidaatille. Viimeisin haastis meni taas lupaavasti: konsultti sanoi suoraan pitävänsä minua pätevimpänä hakijana ja pääseväni jatkohaastikseen. Päätin juhlistaa tätä ravintolassa lasillisella viiniä ystäväni Jussin kanssa. Noh, yksi viinilasi johti toiseen ja lopulta olimme kolunneet kolme baaria ja melko monta drinkkiä hilpeän keskustelun lomassa. Viimeisimmässä baarissa törmäsimme liutaan hänen opiskelukavereitaan, joiden seura sai minut lopulta lähtemään kotiin jopa ennen valomerkkiä. Kyseisessä ravintolassa opiskelijat saavat oluen alennuksella, kunhan tiskillä vilauttaa opiskelijakorttiaan. Filosofian opiskelijoille tämä ei kuitenkaan riitä, vaan olutta ostaessa pitää toki julistaa kovaäänisesti, että me olemme filosofian opiskelijoita. Ei siis mitä tahansa opiskelijoita, vaan säkenöivän älykkäitä ja syvällisiä ajattelijoita, jotka ovat saapuneet boheemiin pikkupubiin jakamaan viisauttaan oluttuopillisen äärellä. En tiedä, saako siitä jonkin erikoisalennuksen tai esimerkiksi pinssin, mutta ainakin sen mainitseminen toistuvasti oli tärkeää. (Tai mistä minä tiedän, ehkä muutkin opiskelijat mainitsevat ääni ylpeydestä värähdellen olevansa esimerkiksi levyseppä-hitsaajaopiskelijoita tai LVI-asentajalinjalla.)
Seuraavaksi ajauduinkin säkenöivän älykkääseen, puolentoista tunnin mittaiseen keskusteluun, jonka kulkua en enää kovin tarkkaan muista, mutta siinä käsiteltiin Miltonin Paradise Lostia ja paistinlastan olemusta. Jossain vaiheessa ennen valomerkkiä lähdin kaverini kanssa kotiin katsomaan dvd:ltä Stallonen Cobran ja kumoamaan vielä vajaan pullollisen viiniä.
Seuraavana aamuna löysin ne punkit. Listalla asioita, joita en tykkää tehdä (varsinkaan krapulassa), punkkien poisto on sijalla kuusi tai seitsemän. Toisaalta iljettävien pikku öttiäisten irrottaminen rakkaan lemmikkini nahkasta vei ainakin hetkeksi ajatukset muualle jysivästä päänsärystä.
Edellinen päänsärkyni oli kyllä huomattavasti pahempi. Reilu viikko sitten kävin Miljan synttäreillä ja onnistuin hankkimaan punaviinistä migreenin. Olla humalassa ja kärsiä migreenistä samalla on vain hiukan kamalampaa kuin olla krapulassa ja kärsiä migreenistä. Varoitus: humalainen migreenipotilas saattaa vaarantaa terveytesi! Hän voi helposti äityä esim. heittelemään kengillä nukkumassa olevaa alivuokralaistaan, jonka ainoa rikos on syyllistyä siihen, ettei omista särkylääkettä silloin, kun vuokraemäntä sitä kipeästi kaipaa.
Se oli myös ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun itkin kivusta. Muuten olen kyllä ollut sentimentaalinen ja itkenyt aika usein; viimeksi pari päivää sitten Desperate Housewivesia katsoessani. Tänäänkin olisin pillahtanut katkeraan itkuun, elleivät Lynetten lapset olisivat selvinneet hengissä hurrikaanin raadeltua koko kaupungin. Onneksi käsikirjoittajien lakko loppui jo, ja tyypit ovat palanneet sorvin ääreen vääntämään lisää DH:n kaltaista ajankulua työttömille ihmisille.
Tämän ihanan pakkaspäivän ohjelmassa minulla on chicken wingsejä tulisella kastikkeella, dippailtavia vihanneksia, sauna ja elokuva. Odottelen tässä myös henkeäni pidätellen kuukautisten alkamista.
PS: Ai niin, ne tuupparit. Menihän ne ihan mukavasti, mitään ei rikottu, kukaan ei haastanut riitaa ja yksikään ei tietääkseni loukannut itseään. Meillehän piti tulla oma kokki tekemään tuparisapuskoja, mutta kolmen jälkeen hänelle soiteltuamme ja kummasteltuamme hänen viipymistään, saimme kuulla kokkimme olevan wc:ssä oksentamassa rankan yön jäljiltä. Noh, tuli hän sentään myöhemmin tekemään boolia Soda Streamilla kohtuullisen huonovointisen näköisenä. Alkoholia olikin ihan riittävästi tarjolla, mutta siitä huolimatta joku oli hörpännyt myös mansikanmakuiset liukuvoiteet kitaansa. Mikä teitä ihmisiä oikein vaivaa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
